Ei oo tullut sitten kirjoitettua tänne blogiinkaan moneen viikkoon, kait mä oon ollut jotenkin alavireessä taas hetken aikaa. Ei vaan oo huvittanut oikein mikään, oon vaan ollut ja odottanut ihmettä tapahtuvaksi. Mä en ole päässyt vieläkään sinne ortopedian polille sitä leikkauspäätästä anelemaan, eivät kuulemma pysty hoitotakuun puitteissa ottamaan vastaan kaikkia jonossa olevia. Tuoko se nyt sitten säästöä kun ei potilaita pystytä hoitamaan? Kait tämä sairalomalla oleminen vasta kallista onkin... Sitä paitsi minä haluan takaisin töihin. Tietysti haluun vaikuttaa se kun katsoo pankkitilin saldoa, mutta haluan mä muutenkin. Kävin viime viikolla vanhassa työpaikassani vanhusten palvelutalolla. Mä olen sieltä lähtenyt muualle töihin pari vuotta sitten ja oli niin mielettömän hienoa kun yks mummoista tuli, otti mua kädestä kiinni ja pyysi etten enää lähtisi pois. Jatkoi kyllä että ymmärtää että mun on mentävä sinne toiseen työpaikkaan. Kerroin että olen saikulla ja menossa leikkaukseen. Lupasin että kun olen kunnossa niin tulen joskus tuurailemaan kun on tarvetta. Mummo vannotti että menen sitten varmasti. Kuulin lähtiessäni mummun kertovan että oli tuntenut minut siitä kauniista hymystä ♥ Tuo juttu kyllä lämmitti sydäntä ja mieltä, päätin että kyllä tästä vielä noustaan. Nyt mä oonkin sitten innokkaasti tehnyt jumpat sun muut, vaikka ne ei tähän hetkeen autakaan niinkuin on toivottu. Kait se ainakin auttaa mua sitten pääsemään leikkauksen jälkeen kuntoon. Mä uskon että minä itse ja kirurgin taitavat kädet saavat mut kuntoon, en mä muutakaan kait voi.
Joo, mulla on positiivinen asenne, niin ne kaikki mua hoitaneet ovat sanoneet. Mä oon sitäkin miettinyt, että pääsisinkö mä nopeammin hoidettavaksi jos mä valittaisin koko ajan ja päämääränä olisi lopullinen eläke? Mutta kun ei mun pää kestä sellaista, mä haluan vaan tehdä kaikkea mitä ennenkin enkä mä suostu uskomaan ettei se ole mahdollista sitten joskus.
Tästä nyt tuli tälläinen avautuminen, mutta kait se oli sitten tarpeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti